Und fühlte sich gut an

"I love you."

Viikonloppu meni liian nopeasti.

Uenon asemalla rullaportaissa jännitti enemmän kuin koskaan, vaikka samaan aikaan hymyilytti niin että oli vaikeuksia pitää naama perusjapanilaisena ilmeettömänä. Eihän sitä halua ylimääräistä huomiota herättää, eihän? Ja - voih! - kuinka hyvältä tuntui sitten nähdä koskea oikeasti eikä vain Skypen välityksellä, sitä en voi kuvailla sanoin.

Siitä sitten Asakusaan ihmettelemään turisteja ja temppeleitä, syötiin, jonotettiin Skytreehen ja vietettiin siellä hetki jos toinenkin, Tokio on auringon laskettua erittäin kaunis loputtomine valoineen.

Sunnuntaina tuli käytyä muun muassa Tokyo Metropolitan Govermentin näköalatasanteella (kyseinen byrokratiainstituutio on myös Natsukin työpaikka, mutta sunnuntaina oli sillekin ensimmäinen kerta kyseisessä kerroksessa). Pääsin jopa tutustumaan Tokion parhaaseen (tai näin se mulle väitti) ramenpaikkaan, jossa mua sitten ihmeteltiin oikein kaikkien työntekijöiden voimin (kyseessä on siis Natsukin/sen työkavereiden kantapaikka jossa tuntevat sen nimeltä ja auta armias kun vakiasiakas saapuu arkivaatteissa jonkun vieraan naishenkilön kanssa). Selkeästi se on musta ylpeä kun pomo ja työkaveritkin ovat musta kuulleet (ja ovat hirveän kiinnostuneita sekä kyselevät paljon). Kaipa se on osa japanilaista yhteisöllisyyttä, Suomessa ketään ei kiinnosta.

Oli mukava huomata että kaikki stereotypiat japanilaisesta "tunteettomuudesta" ei ainakaan tämän ihmisen osalta pidä paikkansa; tunnen itseni kunnon suomalaiseksi puupökkelöksi kun en vain osaa sanoa mitään mukavaa, sieltä taas tulee vilpittömiä kehuja ja asioita, joita en ole keneltäkään muulta kuullut ja sitä aitoa huolenpitoa, mitä en ole ennen saanut, siitä pidän kovin (ei saisi vertailla exiin mutta Natsukiin verrattuna Joni oli kyllä todellinen tunteeton moukka jopa suhteen alkuaikoina).

Eräänä hetkenä tuli käytyä arpia läpi (älkää kysykö mistä loukkaantumiskertomukset lähtivät kun en meinaa itsekään muistaa) ja lopulta päädyttiin mun hienoon kokoelmaani. Siinä sitten pieni itkunpoikanen silmässä sopersin jotakin ja tunsin oloni tyhmäksi, mutta mitä tekee hän? Ottaa syliin ja kertoo, että ei haittaa, pitää musta yhä. Ei tuomitse.

Illalla shinkansen takaisin Sendaihin lähti seitsemältä, eikä lähtö ollut helppo. Kahden viikon kuluttua tavataan uudestaan täällä Tohokun päässä, ja sitten onkin aikaa vähän enemmän. Onneksi.

Tänään oli yllätyksekseni vapaapäivä, ovet olivat labrassa lukossa joten täällä sitä laiskotellaan hyvällä omallatunnolla. Katson Clannad: After Storya ja onnistuin spoilaamaan itseni. Jes. Tää kuului taas tähän pakolliseen loppukevennykseen kun eihän tekstiä voi jättää tunteelliseen päätökseen, eihän? Ottakaa hauska kuva jonka löysin netistä: